Crazy Cat

Mikä on auttanut

N minua

selviytymään

~..~ masennuksesta

 

pWrapPolygonVertices8;7;(0,0);(0,21593);(21422,21593);(21422,18197);(21602,18197);(21602,0);(0,0);fBehindDocument1Mikä on auttanut minua sel

viytymään masennuksesta?

Neljä vuotta sitten olin tilanteessa, jossa perheeseemme odotet­tiin toista lasta. Tein kotona iltaisin kylpyhuoneremonttia ja py­rin tekemään kaiken itse, vaikka en voi sanoa olevani mitenkään taitava käsistäni. Olimme vasta ostaneet talon ja siinä oli kaiken-laista pientä korjaamista. Varsinaisessa leipätyössä oli kiirettä ja mielenkiintoni ronsyili myös varsinaisen työni ulkopuolelle. Pe­rustin oman yrityksen. Sairastuin maniaan ja jouduin sairaalaan. Olin kolme kuukautta poissa töistä ja palasin alavireisenä enti­siin tehtäviini. Jaksoin sitä vuoden, kun sairastuin uudelleen. Tällä kertaa kaiken toiminnan lamaavaan depressioon. Olin tosi pohjalla ja sairaslomani kesti kokonaisuudessaan kaksi vuotta. Yritin tuona aikana töihin paluuta pari kertaa, mutta huonolla menestyksellä. Vuosi sitten töihin paluu kuitenkin onnistui työ-kokeilun avulla ja nyt uskallan todeta, että olen selvinnyt masen­nuksesta.
Nyt kun tapahtuneeseen on tullut välimat­kaa, ajattelen, että mania oli vihonviimei­nen keino, jolla yritin estää itseäni vaipu­masta masennukseen. Kukapa haluaisi eh­doin tandoin hyväksyä oman osaamatto

muutensa, avuttomuutensa ja taitamatto­muutensa. Myönnän nyt, että olin tehnyt elämänvalintoja, joiden seurauksena olin joutunut sopeutumiskykyni ja oppimisky­kyni äärirajoille. Ihanteet omasta jaksami­sesta ja osaamisesta olivat liian suuret käytännön kykyihin ja taitoihin verrattuna. Olin haukannut liian suuren palan.

Masennuksesta ajattelen, että se on ollut välttämätön vaihe pa­remman ja kestävämmän elämänhallinnan saavuttamiseksi. Se opetti minulle itsetuntemusta ja elämän perusarvoja tuskallisten

pWrapPolygonVertices8;7;(321,0);(321,2730);(0,2730);(0,21600);(21602,21600);(21602,0);(321,0);fBehindDocument1Eräänä mustimman kevättalven aamuna kävelin tapaamaan akuuttiryhmää, joka vas-ta oli perustettu kaupunkiimme mielenter­veyspotilaiden avuksi. Matkalla kuljin joel­le, jonka vesi oli mustaa ja jonka imu tuntui voimakkaalta. Äkkiä näin sorsat, joita oli

satoja. Ne söivät pullaa tai leipää ihmisten jättämistä kasoista. Huo­mioni kiinnittyi yhteen erityisesti. Sen toinen jalka oli pahasti vauri­oitunut, ja se nilkutti säälittävästi. Minua alkoi itkettää. Tuskailin, että miten ihmeessä se selviää hengissä. Kävelin auttajieni luokse ja keskustelin heidän kanssaan näkemästäni, ja oivalsin oman tilani. Olin kuin tuo sorsa. Toimintakykyni oli rampautunut, mutta ehkä minäkin selviäisin, kunhan vaan osaisin ottaa apua vastaan.
Toisen tärkeän oivalluksen sain samana keväänä sukellettuani ma­sennuksen syvempään aallonpohjaan. Eräänä iltana nukkumaan käy­dessäni uskoin ja toivoin, etten enää heräisi aamulla. Kun aamu koitti ja tajusin yhä olevani hengissä, sydämeni täytti katumus. Ym­märsin, että elämä on tärkeintä, mitä minulla on. Sen lisäksi olin kiitollinen omasta kodistani ja perheestäni. Ajattelin sitä, miten tär­keä olen läheiselle ihmisilleni ja miten tärkeitä he ovat minulle. Elä­mäntarkoitusta sain siitä, että elän lapsiani varten, joiden varttumi­sen haluan nähdä. Silloin syttyi valo, joka toimi suunnannäyttäjänä pitkällä tiellä kavutessani synkästä syöveristä ylös. Kokemuksen takaa löytyivät arvot, jotka eivät aikaisemmin olleet ensisijaisia elä­mässäni. Vaikka olin mennyt naimisiin ja perustanut perheen, niin olin käyttänyt aikaani pääasiassa itseeni. Työ oli siihen asti täyttä-nyt suurimman osan elämästäni.
Pahimman lamaannuksen aikana olin andistunut siitä, miten saatan perheeni elättää jos jään työelämästä pois. Huoli tuntui musertaval­ta. Lääkäri pystyi oloani kuitenkin huojentamaan kertomalla toi­meentulon olevan turvattu. Kansaneläkelaitokselta aloin saada sai­raspäivärahan jälkeen kuntoutustukеa, veroprosenttini laski melko pieneksi ja lääkitykseni tuli kokonaan korvattavaksi. Kun vielä elet­tiin suu säkkiä myöten, niin saatoin vakuuttua siitä, että selviämme taloudellisesti. Näin minun oli helpompi antaa sairaudelle periksi ja

ryhtyä selvittämään mistä elämäni umpikuja oikeastaan oli syntynyt ja miten siitä pääsisin eteenpäin.
Käsitän nyt, että ilman ymmärtävää ja hyväksyvää vaimoani, en olisi selvinnyt koettelemuksistani. Hänen kanssaan olen voinut kes­kustella kaikista asioista ja hän on antanut minulle tukensa vai­keinakin hetkinä. Monet kerrat olen purkanut hänelle kipeää men­neisyyttäni ja hän on lohduttanut ja osoittanut myötätuntoa. Hän on lisäksi hoitanut käytännön asiat puolestani ja kantanut vastuun mi­nusta ja lapsista, kun itse olen ollut siihen kykenemätön.
Luottamusta selviytymiseen antoi myös avohoidossa omahoitаjani, jonka kanssa tapasin säännöllisesti ja saatoin keskustella kaikista mieltäni painavista asioista. Hän oli kärsivällinen ja osoitti kohtaani aitoa kiinnostusta. Koin tulevan ymmärretyksi ja hyväksytyksi omana itsenäni. Hän ei kiirehtinyt asioita, vaan antoi minun aina edetä omaan tahtiini.
Muiden ihmisten tukea olen saanut myös kirjojen kautta. Lukemi­nen on antanut minulle paljon ajateltavaa ja sen avulla olen voinut peilata tilannettani muiden kokemuksiin. Kirjoista olen saanut mon­ta tärkeää oivallusta, mm. :”Minä en ole paha, vaan olen joutunut kokemaan pahoja asioita”. “En ole yksin, muutkin ovat kokeneet samaa”. “Masennuksesta voi toipua”.
En tiedä miten sairauteni olisi kehittynyt ilman lääkkeitä, mutta uskon että niistä on ollut apua. Välillä minusta tuntui kuitenkin siltä, että olen jonkinlainen koekåniini, kun juuri minulle sopi-via lääkkeitä etsittiin. Kaksi kеrtаа epäsopiva lääkitys johti tilani huononemiseen. Nyt kuiten­kin olen käyttänyt samoja pillereitä jo kaksi

vuotta ja olen hyväksynyt ajatuksen, että käytän lopun ikääni mieli-alaa tasaavaa lääkitystä.

Pahimpien vaiheiden aikana olin avohoidossa päiväsairaalassa usei­ta kuukausia muutamaan otteeseen. Siellä käyminen piti minut elä­män rytmissä kiinni. Se oli lisäksi kodikas paikka, jossa tapasi mui-

takin ihmisiä kuin vain oman perheen. Ilman päiväsairaalaa olisin varmaankin vain “mököttänyt mökissäin”. Uskon myös, että vaimo­ni jaksamisen kannalta oli hyväksi, että kävin siellä. Päivittäiseen toimintaan sisältyi säännöllisesti mm. liikuntaa, erilaisia askareita

sekä taideterapiaa. Muistan erityisesti erään harjoituksen,

jolloin oma itse piti piirtää puuha. Piirsin vihreän kuusen

Aja koin itseni hyvin surulliseksi ja aloin kyynelehtiä. 0h- sanoi, että pyydä jotakin avuksi. Silloin piirsin kuu-sen viereen pihlajan, jossa oli paljon marjoja. Sen lehdet varisevat maahan. Puiden juuret yhtyivät maan alla. Pih

lajan maatuvat lehdet antoivat energiaa ja ravintoa kuu

selle. Kuvan tekeminen helpotti oloani.
Piirustuksen tekeminen mursi kyynelten padon. Löysin varhaisen menetyksen, joka oli jäänyt täysin käsittelemättä ja surematta. 3’h-vuotiaana vanhempani olivat eronneet “sotaisesta” ja äitini halusi pitää isäni lapsistaan erossa, joten en enää nähnyt isääni. Äitikin oli poissa paljon kun olin neljästä seitsemään vuoden välillä. Muistan miten sijaiskodissa usein yöllä kuuntelin kellon tikitystä ja kuinka “kuuma ja märkä sydän lotisi rinnassani”.
Olin kuulemma pienenä sanonut, että “mie meen kaatopaikalle, jos isi menee pois”. Ymmärrän nyt että kiintymykseni isääni on ollut vahva ja erilleen joutuminen on satuttanut minua kipeästi. Vanhem­pieni avioero teki minusta haavoittuneen ja hauraan. Vasta kun itse tulin isäksi, jouduin väistämättä kohtaamaan lapsuuteni. Opin ym­märtämään, että käsittelemätön menetys oli kulkenut harteilleni ras­kaana taakkana koko elämäni ajan. Se oli vienyt energiaani ja teh­nyt minusta monessa suhteessa kyvyttömän. Voi kunpa olisin saa-nut itselleni apua aikaisemmin!

Kuntouduin melko hyvin ja yritin työhön paluuta toiveikkaana. Odotukseni olivat kuitenkin liian korkealla ja homma meni piparik­si. Jouduin sairaalahoitoon ja tällä kertaa tilanteeni oli varsin huono ja jouduin aloittamaan itseni kasaamisen ihan alusta. Tehtävä tuntui vaikealta, mutta onnistuin siinä. Lääkäri sanoi: “Oli onnesi että oi­valluskykysi pelasti sinut,” On kait luonnollista, että toipuminen ei tapandu suoraviivaisesti, vaan välillä otetaan takapakkia.

Tajusin ristiriidat elämäntilanteessani ja pohdin asioitani hyvin in­tensiivisesti. Opin suremaan kohtaloani. Tiesin mitä olin menettä­nyt. Koin kateutta, vihaa, katkeruutta, surua ja pettymystä, kaipaus-ta ja ikävää, häpeää ja syyllisyyttä. Purin tunteitani kirjoittamalla tulikivenkatkuista kirjeitä, joita en kuitenkaan lähettänyt. Muuta-man kerran Purin aggressiotani myös nyrkkeilysäkkiin.

 

Sairaalassa ollessani opin myös rukoilemaan. Eräs iltarukoukseni oli seuraava:
Auta minua löytämään tehtäväni, tavoitteita ja pää-määriä. Ja auta minua löytämään keinot ja polut pää-määrien saavuttamiseksi. Auta minua pääsemään yh­teyteen tunneminäni kanssa. auta minua itkemään su­rujani ilman, että jään tunteisiini kiinni. Auta minua olemaan herkkätunteinen ja kunnioittava. Älä anna minun heijastaa omia ongelmiani tai ristiriitojani mui­den ihmisten viaksi. Auta minua luopumaan epä­realistisesta haihatteluista ja itseni yliarvioimisesta. Älä anna minun myöskään vaipua itseni aliarvioimi­seen. Auta minua kiihkotta tarkkailemaan yhä parem­min omia mekanismejani ja tekemään toimintata­poihini muutoksia ja parannuksia.
Kirjoittaminen on aina ollut lä-hellä sydäntäni, mutta sairaalassa ollessani siitä tuli tärkeä keino selvittää ajatteluani. Kerran kir­joittaessani huomasin, miten aja­tukseni kelasivat aina vaan sa­moja nauhoja. Silloin tein pää­töksen, että alan kirjoittaa men­neessä aikamuodossa. Muutin tietoisesti preesensin perfektiksi, jolloin olo alkoi keventyä ja tule­vaisuudelle tuntui ilmaantuvan tilaa. Kirjoittamisesta tuli lääke.

Opin jättämään asioita taakseni ja kirjoitin elämäntarinani. Aloin ymmärtää yhä paremmin kohtalona käänteitä, omaa persoonallisuut­tani ja luonnettani.

* * *

Neljän vuoden takaiseen elämääni verrattuna käytän nykyään huo­mattavasti vähemmän aikaa työhön ja viihdyn paremmin kotona ja perheeni parissa. Olen myös löytänyt yhteyden todelliseen itseeni ja tunnistan tarpeeni ja otan ne huomioon. Lepään silloin kun tuntuu siltä. Myös tunteiden koko kirjo on avautunut minulle ja elän sy­vempää elämää kuin aikaisemmin. O1еn oppinut sanomaan “auts”, kun koen, että minua loukataan ja uskallan ilmaista vihani pelkää­mättä tulevana hylätyksi.
Tajuan, että minussa on heikosti kehittyneitä puolia, mutta myös vahvuuksia. Vahvuuksiin keskittymällä olen saanut takaisin tunnet-ta siitä, että minä osaan. Olen löytänyt vanhan rakkaan kirjoitushar­rastukseni uudelleen ja todella nautin ajatusteni ilmaisemisesta pa­perilla.
Olen tullut tietoiseksi elämäni traagisesta rajallisuudesta ja pystyn ottamaan sen huomioon. En esimerkiksi lupaa enemmän kuin pys­tyn tekemään ja osaan myös paremmin pyytää apua – myönnän tar­vitsevuuteni. En myöskään enää lähde suin päin tekemään asioita, vaan harkitsen voimavarani tarkemmin. Tekemisiäni ei ohjaa pa­konomaisuus, vaan vapaaehtoisuus. En myöskään suostu jokaiseen pyyntöön, vaan olen oppinut sanomaan “ei”.
Kaiken kaikkiaan minulla on tärkeimmät asiat kunnossa. Olen elossa, fyysisesti terveenä ja psyykkisesti vahvem­pana kuin ennen. Pystyn tekemään työtä. Minulla on koti jossa viihdyn, ja sokerina pohjalla, minulla on vaimo ja lapset joita rakastan ja joiden kanssa tandon aikaani viet­tää. Ai niin, puutarha meinasi unohtua.

Nimimerkki Crazy Cat

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s