Satu ihmisistä ja lohikäärmeistä – kuuntele

Lohikäärmeen teekannu – kuuntele

Satu .  Kirjoittanut Jouni Sakari Kemppinen, lukenut Jouni Sakari Kemppinen.

Isä selvensi kuumentunutta kurkkuaan ja siemaisi höyryävää yrttiteetä ja aikoi kertoa iltasaduksi tarinan omasta päästään. Niistä hänen tyttärensä Amalia pitäisi kaikkein eniten. Odoteltuaan leikkien loppumista, hän aloitti vilustumisestaan huolimatta.

– Olipa kerran kuningas, joka joutui jo nuorena sotaan naapurimaan kuninkaan kanssa. Mutta viisastuttuaan hän ei tahtonutkaan enää sotia vaan antoi puolet maistaan, jotta rauha saataisiin ja rajariidat ratkaistaisiin.

– Menikö joku sitten naimisiin?, Amalia kysyi ja laittoi pienen kannen leikkikannunsa päälle ja asetti ne varovasti hyllylle sänkynsä viereen.

– Mistäs arvasit?, isä tokaisi ja jatkoi. – Kuninkaan ainut poika Zakarius meni naimisiin prinsessa Elizabettan kanssa. Lahjaksi he saivat hopeahuilun ja säihkyvän sormuksen.

– Pussasiko ne toisiaan? Amalia kysyi uteliaana.

– Kylläpä hyvinkin, ja kohta heille syntyi Pietari-prinssi. Mutta kun vanhemmat oli tottuneet riitelemään keskenään, niin neljän vuoden päästä Pietarin vanhemmat antoivat lahjansa pois ja lähtivät kumpikin omille teilleen. Sota syttyi uudelleen ja Pietari jäi puutarhuri Simonin ja hänen vaimonsa Annabellan hoitoon.

– Se vanha kuningas menetti kaiken paitsi linnansa ja kiviaidan ympäröimän vehreän puutarhan. Eräänä iltana tuo harmaapäinen kuningas meni puutarhurin pieneen mökkiin ja antoi pikku-Pietarille hopeisen pillin ja korurasian, jossa sormus oli. Sitten hän meni puutarhaan ja kapusi isolle kivelle joka oli lähteen ja tammen vieressä ja toivoi: ”Anna linnan oveen salaisten sanojen lukko, ikkunoihin taikojen tukko.”. Silloin tammen oksalla majaillut pöllö lehahti lentoon ja linnan ovi meni lukkoon ja siihen ilmestyi kyltti: ”Kysyjä vastatkoon.” Kohta kuningas kuoli ja hänet haudattiin puutarhaan.

– Zakarius ja Elizabetta ikävöivät omaa poikaansa. Usein he katuivat ajattelemattomuuttaan ja rukoilivat silloin Pietarin puolesta. Samaan aikaan Pietari huomasi puutarhassa aina jotakin mielenkiintoista ja unohti näin pikkuhiljaa vanhempansa. Simonin ja Annabellan luona Pietarin oli kuitenkin hyvä olla ja he opettivat Pietarille kaiken, mitä itse osasivat. Simon neuvoi Pietaria hoitamaan puutarhaa ja Annabella koulutti Pietarin lukemaan ja kirjoittamaan.

Pietari varttui ja eräänä keväisenä päivänä hän kiipesi puun oksalle syömään Annabellan tekemiä pannukakkuja ja mansikkahilloa. Syötyään hän soitti huilullaan lumoavia säveliä ja huomasi miten perhosia lensi oksan alle ja kuinka ne munivat sinne pieniä valkoisia pis-

– Isä, syövätkö ihmiset perhosia? Amalia keskeytti. Isä pudisteli päätään ja vastasi totisena.

– Eivät syö. Melkein kaikkea muuta ne syö, mutta eivät perhosia, isä vastasi.

– Eikä niistä tule mahakaan täyteen?

– No ei, isä veti henkeä jatkaakseen, kun Amalia ehti ensin.

– Mitä tapahtuu, jos syö liikaa perhosia?

– Mitäpä jos kysyttäisiin aamulla äidiltä, isä vastasi ja jatkoi.

– Linnan ovella kävi monen monta yrittäjää arvoitusta ratkaisemassa, mutta tuloksetta. Puutarha kukoisti. Kului vuosia ja Pietari varttui nuoreksi mieheksi. Eräänä loppukesän päivänä Pietari istui kivellä ja heitti pieniä kiviä lähteeseen. Silloin hän näki miten perhosen toukka kapusi hitaasti tammen rungolle ja alkoi tehdä itselleen koteloa, niin kuin se olisi kutonut itselleen sukkaa.

– Minkäköhän väriset siivet se kutoo itselleen?, Amalia kysyi. Isä vilkaisi tyttäreensä sanomatta mitään ja jatkoi hetken kuluttua kertomustaan.

– Tuli syksy ja Simon ja Annabella eivät jaksaneet enää korjata satoa vaan sanoivat Pietarille. ”Meidän aikamme on tullut. Muista mitä olemme sinulle opettaneet: Kaikki alkaa pienestä, kolossa se tikkakin asuu, äänellään se variskin laulaa” Päivisin Pietari hoiti puutarhaa yksikseen ja iltaisin kuunteli kahden vanhuksen viisauksia.

Isä yskähti ja hänen kurkussaan kuumotti. Välttääkseen aivastuksen hän otti kulauksen yrttitetä ja jatkoi kähentyneellä äänellä.

– Sitten koitti tihkusateinen päivä, jolloin Simon ja Annabella kuolivat ja Pietari hautasi heidät vanhan kuninkaan viereen. Itku kurkussa Pietari viskasi huilun ja sormusrasian lähteeseen. Pilli vihelsi ilmassa ennen loiskahtamistaan veteen. Samaan aikaan kuului oksien raosta ”huhuu” ikään kuin pöllö olisi kysynyt jotakin. Aamulla ankara pakkanen jäädytti lähteen ja lumi peitti kaiken valkealla vaipallaan.

– Onkohan se toukan sukka lämmin? Amalia mutisi. Isä haukotteli ja hänen hampaansa loksahtivat lopuksi kiinni.

– Pietari pakkasi Simonin veistämän pulkan täyteen ruokaa ja pukeutui Annabellan kutomiin lämpimiin vaatteisiin, sulki mökin oven ja lähti. Kun hän oli taivaltanut viisitoista päivää ja viisitoista yötä, hän tapasi toisen vaeltajan, jonka kanssa jatkoi matkaa. Yhdessä matkanteko olikin hieman helpompaa. Mutta eräänä aamuna Pietari heräsi kylmissään ja huomasi petollisen kaverinsa häipyneen pulkka, ruoat ja hänen parhaat vaatteensa mukanaan teille tietymättömille.

– Pettyneenä Pietari vaelsi nälissään ja kylmissään kolme päivää, kunnes saapui myllärin talolle, johon hän pääsi apulaiseksi. Päivät pitkät hän teki raskaita töitä, mutta sai palkakseen vain kuivaa leipää ja laihaa lientä. Siemeniä hän tajusi syödä niin paljon kuin jaksoi, joten ei hän nälkää nähnyt, varsinkaan kun talon tytär Inkivääri joskus toi salaa hänelle myös herkkuja. He kertoivat toisilleen hauskoja tarinoita, siemailivat pullaa, keksiä ja teetä ja siten tutuistuvat toisiinsa.

– Kului vuosi ja Inkivääri huomasi, että Pietarin vaatteet olivat kuluneet ja jääneet pieneksi. Hän päätti ommella uudet ja yllättää siten Pietarin. Hän kysyi isältään lupaa ostaa kankaita, mutta isältä sanoi vihaisena ”Mitä sellainen jauhoinen kummitus paremmilla vaatteilla tekee? Jätä se kummajainen jo rauhaan. Kiellän sinua enää tapaamasta häntä!”. Silloin Inkiväärin kävi sääliksi Pietaria ja hän kysyi äidiltään asiaa ja päätti ommella vaatteet kävi miten kävi. Äiti antoi hänelle lankoja ja kankaita ja sanoi, että keksi joku hyvä konsti, miten saat vaatteet Pietarille annettua. Useana yönä Pietarin nukkuessa Inkivääri hiipi varastoon ja mittasi varovasti minkä kokoiset vaatteet Pietari tarvitsisi.

– Inkivääri valvoi useana yönä ja valmisti huolellisesti housut, paidan, takin ja lakin. Kun hän sai kaikki vaatteet valmiiksi, hän paketoi ne ja vei ne eräänä iltana jauhosäkkien päälle Pietaria odottamaan. Mutta mylläri huomasi mitä oli tapahtunut ja suuttui. Hän raivostui ja ajoi Pietarin piiskaten ulos ja huusi: ”Älä enää koskaan astu jalallasi tähän taloon”

Isä katsoi Amaliaa, joka oli ollut vaiti pitkän tovin. Silloin Amalia vain nyökytti päätään ja hoputti isää jatkamaan edelleen.

– Pietari juoksi koleassa illassa eikä tiennyt mihin olisi mennyt. Yön koittaessa Pietarin silmäripset olivat aivan huurussa. Ojan penkalle istuuduttuaan hänen lävitseen kulki puistatus ja hän kuuli ilmasta suhahduksen: ”Ole kiltti ja avaa ovi.” ”Kyllä olen”, Pietari vastasi ja pälyili ympärilleen ja tajusi, että noilla sanoilla linnan ovi avautuisi. Mutta kun hän yritti nousta ylös, hän tunsi olonsa jääpuikoksi eikä päässyt enää ylös.

– Jonkun pitäisi nyt kyllä mennä auttamaan sitä Pietaria.. Kerro sinne joku auttamaan, Amalia pyysi hätääntyneenä ja nyki isääsä kädestä.

– Kerrotaan, kerrotaan, älähän hätäile tyttöseni, isä sanoi ja jatkoi: – Niin Pietari nukahti ja näki unta – kuinka ollakaan – Amalia-nimisestä tyttölohikäärmeestä, joka lennähti hänen luokseen ja henkäisi Pietarin päälle lämpimästi niin että lumet sulivat. Pienessä teekannussaan tuo lempeä Amalia-tyttönen keitti lumesta yrttiteetä ja hoiti Pietaria ja rauhoitteli tätä kun tämä heräsi.

Silloin sängyssä makaava Amalia nosti päätään ja kuiskasi: ”Ei mitään hätää Pietari. Inkiväärin huulet ovat sinua varten.” ja nosti katseensa isäänsä kohti leveä hymy naamallaan. Hänen isänsä hymyili takaisin ja niisti nenäänsä.

– Samaan aikaan Inkivääri oli lähtenyt kotoaan isäänsä pettyneenä ja etsi Pietaria vaatepaketti mukanaan. Yllättäen hän saapuikin Pietarin luokse. Amalia otti heidät selkäänsä ja he lensivät koko yön kunnes laskeutuivat varhain aamulla puutarhaan kiven päälle. Amalia hyvästeli heidät ja sanoi, että varmaan vielä tavataan ja lennähti takaisin kotiinsa omaan sänkyynsä nukkumaan.

– Pietari meni linnan ovelle ja kuiskasi avaimenreikään: ”Ole kiltti ja avaa ovi.”, jolloin linnan uumenista kuului vastaus: ”Kyllä olen” ja ovi avautui. He menivät sisään, ja ihastelivat valtavaa linnaa. Lopputalvi kului nopeasti, kun he siivosivat linnan perusteellisesti. Keväällä he menivät lähteelle ja huomasivat komean perhosen lennähtävän tammen rungolta. Se lepatteli iloisesti Inkiväärin ympärillä. Välillä se asettui hänen nenälleen ja jatkoi sitten taas iloista keikarointiaan.

– He nauroivat ja silloin Pietari muisti huilun ja sormuksen ja nosti ne lähteestä. Hän avasi rasian ja sanoi Inkiväärille: ”Menetkö kanssani naimisiin?” Silloin Inkivääri kapsahti punastuneen prinssinsä kaulaan ja sanoi: ”Sittenhän minusta tulee oikea prinsessa. Tottakai minä menen”.

– Syksyllä Pietari ja Inkivääri viettivät häitä ja keväällä saivat ensimmäisen lapsensa. Aikojen saatossa heille syntyi vielä kuusi lasta lisää, joten puutarhassa oli vilskettä ja vilinää. Ihmisiä kävi ihastelemassa heidän satoisaa puutarhaansa ja komeaa linnaansa, jossa he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti.

– Sen pituinen se, sanoi isä ja katsoi hymyillen Amaliaa, jonka silmät alkoivat olla lurpallaan.

– Onko ihmisiä enemmän kuin lohikäärmeitä? Amalia kysyi haukotellen.

– Paljon enemmän kuin lohikäärmeitä. Siksi ne löytää helposti ystäviä. Ei niin harvinaista ihmislasta ole syntynytkään, etteikö hän löytäisi itselleen ystävää.

Kohta kuului kuorsausta. Pienet vaaleanpunaiset liekit syttyivät Amalian sieraimiin ja isä tiesi, että hänen pienisuomuinen sulottarensa oli ihan oikeasti nukahtanut. Hän peitti tyttärensä tulenkestävällä täkillä. Lähtiessään pois huoneesta hänen sateenkaaren väriset viiksensä alkoivat värähdellä aivastusta ennakoiden. Silloin hän kuuli vaimonsa sanovan aniliininvärisellä äänellään keittiössä: ”No jopa tuli uneen hoppu, kun oli niin onnellinen loppu. Täällä on uusi kannullinen teetä. Joudu jo, ettei koko talo taas tärähdä.”

— Jouni Sakari Kemppinen , toukokuu 2002

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s